Nyt kuitenki takasin tän blogin tarkotukseen. Halusin kertoo teille ihan ekana mun lapsuudesta, joka oli kaukana pikkutytön barbiunelmasta. Joku vois ehkä ajatella tän kertovan mun huonoista väleistä vanhempiin, mutta ei. Vika ei ollu vanhemmissa. Mulla oli sisko joka oli mulle ku paras kaveri. Sillon mulla ei oikestaa vielä muita kavereita ollutkaan..
Mun maailma kuitenkin järkky kun kuulin sen.. Mun sisko jolle en ikinä olis voinu kuvitella tapahtuvan mitää, oli ajanu skootterilla kolarin. Olin 12-vuotias ja menetin maailman tärkeimmän ihmisen. Aluksi en edes uskonu koko asiaa ja odotin sitä vaan kotiin.. Se kesä muutti koko perheen elämää tavalla jota kukaan ei osannut odottaa. Tälläses asias ei tietenkää voi syyttää ketään, mut sillon tunsin itseni niin yksinäiseksi. Olin vaa pieni tyttö muiden surun keskellä.
Vuosi sen jälkeen en oikeestaa pystyny tekee kunnolla mitään. Mä en jaksanu käydä koulus ja se syrjäytti mua aika paljon kavereista. Kasiluokan alussa mua kiusattiin koulus eikä kukaa ymmärtäny minkälaine olo mulla oli. Ne tuskin edes muisti mitä mulle viime vuosina oli tapahtunu.. Mut mä ite muistin sen paremmin ku kukaa voi edes kuvitella. Kaiken sen keskellä olisin voinu vaikka tappaa itteni, mut jaksoin eteenpäin vaa koska tiesin ettei mun sisko haluisi sitä. Ei mun vanhemmatkaan olisi sitä kestäny.. Ne kai oli yhtä rikki ku minäki. Silti ne vaan heräs joka aamu töihin vaikka itse jäin yleensä nukkumaan..
Ne vuodet oli yhtä esittämistä. Yritin hymyillä, vaikka kuinka sattuu.. En mä oo vieläkää päässy sen asian yli ja vielä tänäänki joudun esittää jotain mitä en todellakaan oo. Tiiän miltä tää voi jonkun korvaan kuulostaa, säälittävältä ja raukkamaiselta itkemiseltä, vaikka siitä on jo yli viisi vuotta. Ne tapahtumat raastaa sisältä koko ajan, joka päivä, kaikkialla minne ikinä meenkin..
Toivottavasti ymmärrätte tän tarkotuksen, kertoo tunteista ja kokemuksista, ei itkeä ja kerjätä huomiota. Haluisin kuulla myös teidän kokemuksista selviytyä elämän vaikeista asioista, ja kertoo teille myös niistä hyvistä hetkistä, siskon kanssa ja ilman.. Tuntuu ihanalta pystyä purkautumaan näinkin vaikeista asioista, ja tuntea että ehkä joku mua kuunteleekin..:)
♥ Ida
(Kuva googlesta)
Pakko kommentoida! Mulle pisti silmään se, että hoet kirjotuksessas sitä, että "ajattelette nyt varmaan että kerjään huomiota yms yms" mä tiedän tuon tunteen, mutta älä ajattele liikaa mitä muut ajattelee. Sä elät tätä elämää itelles, et muille. Muista se! :) Mun paras ystävä kuoli 4.6.2011, hän ei kerennyt olla edes kuukautta 18 vuotta, vuosi olisi ollut valmistumiseen. Koulumme paras oppilas, parhaimmat numerot. Paljon ystäviä monella eri paikkakunnalla. Koulujenlopusta tuli siis hirveä päivä, koska ystäväni kuoli silloin. Pahinta tästä kuolemasta teki mielestäni se, että siitä uutisoitiin vielä todella pitkään. Vaikka onnettomuus tapahtui kesäkuussa uutisoitiin siitä vielä joulukuussa koskettavimpana kuolemana. En voinut kävellä kaupassa ilman, että uutiset pomppivat silmille. Kaikki puhuivat asiasta. Minua tuijotettiin, koska olin kaikkialla aurinkolasit päässä, turvonneiden silmieni takia. Tuntui, että kukaan ei ymmärtänyt mitä käyn läpi. Monesti pyyetlin anteeksi ihmisiltä joille puhuin asiasta, että anteeksi kun taas kerron samoja asoita. Ja ajattelin aina avatessani suuni, että mitähän nämä ihmiset ajattelevat jos sanon nyt näin. Mutta nyt vuonna 2013 olen ottanut sen linjan, että en välitä mitä muut ajattelevat. Elämä on liian lyhyt miettimään muiden mielipiteitä ja miellyttääkseen muita. Haluan olla itse onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Neuvon nyt siis suakin olemaan! :) Jokapäivä ajattelen tätä ystävääni. Hän on aina mukana ja mielessä mitä ikinä teenkin. Olimme niin tiiviisti yhdessä aina ystäväni kanssa, että en voi ymmärtää ettei hän ole enää jakamassa tätä vanhenemista kanssani. Voimia sulle ja muista, että se ei ole häpeä avautua parhaimmalla tavalla minkä itse näet. Se on vain rohkeutta purkaa sitä näinkin näkyvälle paikalle, kun tehdä oma blogi! :) <3
VastaaPoista