On olemassa asioita niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä

Tänää mentiin aikalailla ton otsikon mukasesti.. Koulus multa ruvettii kyselee Vilmasta, ymmärtäähän sen ettei kaikki siitä tiiä.. Mut se ahdisti ihan sairaasti.. Kyllä mä pystyin kaikille kertomaa mitä kävi ja miks, mutta todellisuudes sitä ei kunnolla pysty selittämää oikeesti kukaa..

Se järjetön ahdistus aiheutti mulle taas sellasenki masennuksen ja itkin iha sairaasti ): Siitä on jo vuosia, mut miksei siitä voi päästä yli.. muistan sen vieläki ku eilisen päivän. Aina sanotaan et ensiks muistot on pahimpia ja ne satuttaa, mut ajan myötä ne muuttuis sekä sanattomaks kaipuuks että niistä sais voimaa jaksaa tulevaa..<3 Onha ne tärkeitä, mut silti tää ikävä on iha järjetön.

Tarvisin vaa oikeesti itelleni aikaa, mut sitä vaan ei oo. Vaikka istuisin viis tuntia yksikseni en millää saa ajatuksiani kokoo, ne vaa leijailee tyhjäs avaruudes pääni sisällä..

Nyt haluisin oikeesti kertoo teille jostai tositositosi henkilökohtasesta. Ehkä noin vuosi Vilman kuoleman jälkee musta tuli iha ihmeellinen.. On se ehkä ihan ymmärrettävää, mutta ei todellakaa mun tapasta, ei edes murrosiäs. En välittäny kotiintulo ajoista, en syöny, ja musta tuli hirveen välinpitämätön kaikkia kohtaan.
Huusin vanhemmille, enkä ikinä syöny kotona. Loppujenlopuksi en ees tuntenu nälkää enää. Lenkkeilin, uin, ja kävin kuntosalilla. Vaikka olin tosi ylpee itestäni ku laihduin, mulla oli tosi paha olla. Ja se teki mut nii vihaseksi että satutin itteeni.. Tuntuu että ikäänkuin halusin rankasta itseeni jostaki. Aina paha olo johti pieneen viiltelyyn, hakkaamiseen, raapimiseen yms. Olin ihan järkyttävän näkönen ja niin väsynyt.

Koulukaa ei enää kiinnostanut. En voinut osallistua liikuntatunneille arpien ja mustelmien vuoksi, enkä olis halunnu näyttää laihtumistani kenellekkää. Mun vanhemmat oli tosi huolissaan, mut ne ei jaksanu puuttua asiaa, olihan niillä omatki ongelmat ja tunteensa..

Mä tarvitsin pelastajaa.. Teki mieli huutaa apua, mut mun ylpeys esti sen. En itseni, perheeni, tai Vilman takia.
En halunnut tuottaa pettymystä kellekkään.
Mun viimenen avunhuuto oli se ku yritin tappaa itseni.. En tiiä miks kerron tästä täälä, kuunteleeko mua ees kukaan.. Olin suunnitellu sitä jo kauan, mut en tienny miten sen tekisin ja että olisko musta siihe.. Pystyisinkö tekemää sitä mun vanhemmille. Yhtenä iltana lähdin lenkille aikeenani toteuttaa aikomukseni, mutta siinä sillalla tajusin että en pysty siihen.

Ainut asia mitä tähän enää voi sanoa on se, että oon kiitolline jumalalle siitä että oon vielä täälä. Enää en antais mun elämää pois mistää hinnasta <3 Toivottavasti kenenkää ei tarvis  kestää sellasta ..
Toivottavasti tää postaus nyt ei antanu teille musta hirveetä kuvaa kauheena teiniangstina, mut halusin ny vaa jakaa teille tälläsen aika painavan asian mun sydämeltä:)



Ihanaa viikkoa kaikille!

♥ Ida